TEAR IN MY HEART.

Ihmisille sattuu jatkuvasti jotain. Pientä, suurta, sellasta mikä muuttaa elämän täysin tai vaan kolhasee kyseistä päivää. Mullekin on sattunut vaikka ja mitä, ihan varmasti meille kaikille. Mutta se fiilis, kun ihmiselle, jonka sä oikeasti tunnet, sattuu sellasta pahaa mitä oot lehdestä usein lukenu muille sattuvan.. Tuntuu ihan käsittämättömältä. Yrität käsitellä asiaa ja miettiä mitä voit tehdä, tipahdat johonkin sumuun, kun et tiedä mihin sen kaiken vihan ja surun kohdistaisi.

Sitten sitä alkaa ajattelemaan, kaikkia niitä vaiheita. Kuulee pätkiä sieltä täältä uhrilta, kaikesta tulee ihan helvetin realistista. Aikasemmin ne on ollu vaan juttuja, nyt ne on oikeita tekoja, tekoja mitkä kohdistuu siihen SUN ihmiseen, ihmiseen jonka oot aina tuntenut. Kaikesta tulee niin realistista, että sattuu, vaikkei ite olekaan se uhri. Siinä kohti alkaa miettimään, että jos se susta tuntuu tältä, niin miten helvetin romuna se uhri itse on. Se sulle rakas ihminen. Helvetti.

Sitä ihmistä haluais suojella kaikelta pahalta, ottaa kaiken kivuliaan itelleen, koska ite tietää selviävänsä vaikka mistä. Mutta se kun ei ole mahdollista. Toivot vaan, että se ihminen oikeasti selviytyy, löytää jostain sen vahvan minänsä ja puskee ylös.

Mä niin toivon.

Mä en ymmärrä maailmaa, enkä ihmisiäkään. En ymmärrä miten kellään voi olla sellanen ajatusmaailma, että toinen on vaan väline, jota voit käyttää. Että kieltäytyminen ei merkitse mitään. Että sä saat koskea luvatta.

Mitä helvettiä oikeesti?

Miksi.

Sitä haluaa jonkun ihmisen lähelle, pitämään hyvänä, unikaveriksi, jakamaan arkea.
Muttei kuitenkaan halua. Että se ottaisi päähän, kun oman tilan jakaisi joku toinen.

Sitä haluaa kauheasti kaikenlaisia somia lasitalon lemmikkejä, niistä on iloa, hupia ja viihdykettä. Muttei kuitenkaan halua. Tarvitsis lisää terraarioita ja pitäis olla lamppuja ja kosteutta, elävää ruokaa ja vaivannäköä.

Sitä haluaa olla hoikempi, paremmassa kunnossa, näyttää hyvältä kaikessa, tehdä vaikutuksen ulkonäölläänkin.
Muttei kuitenkaan halua. Liikaa vaivaa, oon ihan hyvä niin kun oon, jos muut ei tykkää on niissä vikaa.

Sitä haluaa panostaa koulujuttuihin, lukea ja iskostaa kaiken päähän, olla ihan älyttömän hyvä teoriassa ja sitten käytännössä.
Muttei kuitenkaan halua. Yritys on kova, mutta ei tarpeeksi kova.

Sitä haluaa siistin kodin, kotoisan tunnelman ja lämpöisen ilmapiirin. Puhtaat lattiat ja siistit tasot. Muttei kuitenkaan halua. Hallittu kaaos on ihan ok, ei mun tarvitse jatkuvasti siivota, jos en halua.

Sitä haluaisi olla hirveen sosiaalinen, olla menossa usein, tehdä asioita ja nähdä asioita.
Muttei kuitenkaan halua. Semisti erakkona on oikeestaan hyvä olla suurimman osan ajasta.

Miksi aina haluaa enemmän kuin on? Miksi sitä enempää ei kuitenkaan tavoittele? Miksei se mitä on, riitä? Miksi kaikesta täytyy tehdä monimutkaista? Elämä. Vai laiskuus ja aikaansaamattomuus.

Tää on taas niin tätä.