universumi hei, muistuta mua välillä

Joskus tuntuu ettei mikään riitä. Katot kauniiden naisten kuvia ja toivot, että olisit ne, että niiden ulkonäkö olis sun. Vaikka sun omassa ei oo mitään vikaa ja oikeestaan tykkäätkin omastas. Mut silti niiden kuvissa on sitä jotain. Särmää vaikka. Sä haluut sitä särmää tai oli mitä oli. Sitä jotain. Jotenki se vaan näkyy siinä niin täydellisesti. Just siinä ulkonäössä ja tyylissä. Alan miettimään, miks haluun sellasta jonkun muun muodossa. Miks en tavottele sitä omassani, miks en koe et se on mahdollista. Tottakai se on mahdollista. Kaikki olis vaan helppoa, kun olisit se joku toinen, joka nyt vaan näyttää just siltä. Siltä joltain täydelliseltä. Särmää ja kaikkea. Kauheen vaikeeta taas kaikki.

Pahimpina päivinä sä alat viemään sitä ideaa pidemmälle. Siitä miten sen elämä on parempi, kun sun. Varsinki siis, koska se näyttää just tolta. Ei se voi olla ku ihan mieletöntä. Sillä ei ainakaan oo mitään kriisiä koskaan. Kukaan jätkä ei koskaan kohtele sitä paskasti. Kato nyt sen naamaa ja kroppaa. Tossa se vaan on, just niin särmä ja täydellinen ja kaikkea. Tääkin ihan totaalista bullshittiä, mut sillai ne aivot vaan asiaa vie. Varsinki ku annat sen mahdollisuuden niille.

Mut jumalauta se muija on upee. Just sellanen, kun mitä pitäis olla, että elämä olis vaan tosi awesome.

Väärin.

MNI

Mä yritän tavottaa sisäistä rauhaa tällä hetkellä, sellaista seesteistä olotilaa. Että mitä vaan nyt onkaan, niin kaikki on ihan ok. Kaikki on ok. Mulla soi Disney klassikoiden biisejä, laitan silmät kiinni. Mä rakastan näitä, ne auttaa aina. Miksei ne auta nyt. Miksi mä nyt haluan mielummin katsoa sen yhden silmiin, sanoa mikä mua suututtaa ja satuttaa, kertoa kaiken mitä en uskalla kertoa kellekään. Antaa sen koskettaa mun ihoa, ottaa mut lähelle. Asiat on liian monimutkaisia. En kestä monimutkaisuutta. En halua sitä.

Tällä viikolla mun ihon alle on menty kahdesti. Toisella kertaa mä yllätyin, hämmennyin. Otin hymyillen vastaan, se oli oikeesti joku kupla. Kupla missä hetki oli täydellinen. Toisella kertaa sanat vääriltä ihmisiltä, väärillä asenteilla. Ne upposi. Upposi ja syvälle. Mä tiedän totuuden, ne näkee omansa. Mä en osallistu tällasiin, mä en halua. Miksi mut piti raahata sinne, kaiken keskelle, ottamaan iskuja vastaan. Miksi.

Onneksi mä osaan kävellä pois.

Ehkä

Laitoin musiikin pois, jumputus lakkasi ja sen tilalle tuli pelkkä hiljaisuus. Naapuristakaan ei kuulu ääniä. Tietokone suhisee hiljakseen, mutta muutoin on ahdistavan hiljasta. Vissiin pakko laittaa musiikki soimaan.

En haluais kuitenkaan täyttää tätä hiljaisuutta millään älyttömän paskalla. Enkä keksi nyt mitään hyvää.

En laitakaan musiikkia, taidan kattoa pätkiä makeista street ja hip hop-koreografioista. Haluaisin niin mennä tanssitunneille. Luulen, että olisin aika hyvä.