universumi hei, muistuta mua välillä

Joskus tuntuu ettei mikään riitä. Katot kauniiden naisten kuvia ja toivot, että olisit ne, että niiden ulkonäkö olis sun. Vaikka sun omassa ei oo mitään vikaa ja oikeestaan tykkäätkin omastas. Mut silti niiden kuvissa on sitä jotain. Särmää vaikka. Sä haluut sitä särmää tai oli mitä oli. Sitä jotain. Jotenki se vaan näkyy siinä niin täydellisesti. Just siinä ulkonäössä ja tyylissä. Alan miettimään, miks haluun sellasta jonkun muun muodossa. Miks en tavottele sitä omassani, miks en koe et se on mahdollista. Tottakai se on mahdollista. Kaikki olis vaan helppoa, kun olisit se joku toinen, joka nyt vaan näyttää just siltä. Siltä joltain täydelliseltä. Särmää ja kaikkea. Kauheen vaikeeta taas kaikki.

Pahimpina päivinä sä alat viemään sitä ideaa pidemmälle. Siitä miten sen elämä on parempi, kun sun. Varsinki siis, koska se näyttää just tolta. Ei se voi olla ku ihan mieletöntä. Sillä ei ainakaan oo mitään kriisiä koskaan. Kukaan jätkä ei koskaan kohtele sitä paskasti. Kato nyt sen naamaa ja kroppaa. Tossa se vaan on, just niin särmä ja täydellinen ja kaikkea. Tääkin ihan totaalista bullshittiä, mut sillai ne aivot vaan asiaa vie. Varsinki ku annat sen mahdollisuuden niille.

Mut jumalauta se muija on upee. Just sellanen, kun mitä pitäis olla, että elämä olis vaan tosi awesome.

Väärin.

MNI

Mä yritän tavottaa sisäistä rauhaa tällä hetkellä, sellaista seesteistä olotilaa. Että mitä vaan nyt onkaan, niin kaikki on ihan ok. Kaikki on ok. Mulla soi Disney klassikoiden biisejä, laitan silmät kiinni. Mä rakastan näitä, ne auttaa aina. Miksei ne auta nyt. Miksi mä nyt haluan mielummin katsoa sen yhden silmiin, sanoa mikä mua suututtaa ja satuttaa, kertoa kaiken mitä en uskalla kertoa kellekään. Antaa sen koskettaa mun ihoa, ottaa mut lähelle. Asiat on liian monimutkaisia. En kestä monimutkaisuutta. En halua sitä.

Tällä viikolla mun ihon alle on menty kahdesti. Toisella kertaa mä yllätyin, hämmennyin. Otin hymyillen vastaan, se oli oikeesti joku kupla. Kupla missä hetki oli täydellinen. Toisella kertaa sanat vääriltä ihmisiltä, väärillä asenteilla. Ne upposi. Upposi ja syvälle. Mä tiedän totuuden, ne näkee omansa. Mä en osallistu tällasiin, mä en halua. Miksi mut piti raahata sinne, kaiken keskelle, ottamaan iskuja vastaan. Miksi.

Onneksi mä osaan kävellä pois.

Ehkä

Laitoin musiikin pois, jumputus lakkasi ja sen tilalle tuli pelkkä hiljaisuus. Naapuristakaan ei kuulu ääniä. Tietokone suhisee hiljakseen, mutta muutoin on ahdistavan hiljasta. Vissiin pakko laittaa musiikki soimaan.

En haluais kuitenkaan täyttää tätä hiljaisuutta millään älyttömän paskalla. Enkä keksi nyt mitään hyvää.

En laitakaan musiikkia, taidan kattoa pätkiä makeista street ja hip hop-koreografioista. Haluaisin niin mennä tanssitunneille. Luulen, että olisin aika hyvä.

TEAR IN MY HEART.

Ihmisille sattuu jatkuvasti jotain. Pientä, suurta, sellasta mikä muuttaa elämän täysin tai vaan kolhasee kyseistä päivää. Mullekin on sattunut vaikka ja mitä, ihan varmasti meille kaikille. Mutta se fiilis, kun ihmiselle, jonka sä oikeasti tunnet, sattuu sellasta pahaa mitä oot lehdestä usein lukenu muille sattuvan.. Tuntuu ihan käsittämättömältä. Yrität käsitellä asiaa ja miettiä mitä voit tehdä, tipahdat johonkin sumuun, kun et tiedä mihin sen kaiken vihan ja surun kohdistaisi.

Sitten sitä alkaa ajattelemaan, kaikkia niitä vaiheita. Kuulee pätkiä sieltä täältä uhrilta, kaikesta tulee ihan helvetin realistista. Aikasemmin ne on ollu vaan juttuja, nyt ne on oikeita tekoja, tekoja mitkä kohdistuu siihen SUN ihmiseen, ihmiseen jonka oot aina tuntenut. Kaikesta tulee niin realistista, että sattuu, vaikkei ite olekaan se uhri. Siinä kohti alkaa miettimään, että jos se susta tuntuu tältä, niin miten helvetin romuna se uhri itse on. Se sulle rakas ihminen. Helvetti.

Sitä ihmistä haluais suojella kaikelta pahalta, ottaa kaiken kivuliaan itelleen, koska ite tietää selviävänsä vaikka mistä. Mutta se kun ei ole mahdollista. Toivot vaan, että se ihminen oikeasti selviytyy, löytää jostain sen vahvan minänsä ja puskee ylös.

Mä niin toivon.

Mä en ymmärrä maailmaa, enkä ihmisiäkään. En ymmärrä miten kellään voi olla sellanen ajatusmaailma, että toinen on vaan väline, jota voit käyttää. Että kieltäytyminen ei merkitse mitään. Että sä saat koskea luvatta.

Mitä helvettiä oikeesti?

Miksi.

Sitä haluaa jonkun ihmisen lähelle, pitämään hyvänä, unikaveriksi, jakamaan arkea.
Muttei kuitenkaan halua. Että se ottaisi päähän, kun oman tilan jakaisi joku toinen.

Sitä haluaa kauheasti kaikenlaisia somia lasitalon lemmikkejä, niistä on iloa, hupia ja viihdykettä. Muttei kuitenkaan halua. Tarvitsis lisää terraarioita ja pitäis olla lamppuja ja kosteutta, elävää ruokaa ja vaivannäköä.

Sitä haluaa olla hoikempi, paremmassa kunnossa, näyttää hyvältä kaikessa, tehdä vaikutuksen ulkonäölläänkin.
Muttei kuitenkaan halua. Liikaa vaivaa, oon ihan hyvä niin kun oon, jos muut ei tykkää on niissä vikaa.

Sitä haluaa panostaa koulujuttuihin, lukea ja iskostaa kaiken päähän, olla ihan älyttömän hyvä teoriassa ja sitten käytännössä.
Muttei kuitenkaan halua. Yritys on kova, mutta ei tarpeeksi kova.

Sitä haluaa siistin kodin, kotoisan tunnelman ja lämpöisen ilmapiirin. Puhtaat lattiat ja siistit tasot. Muttei kuitenkaan halua. Hallittu kaaos on ihan ok, ei mun tarvitse jatkuvasti siivota, jos en halua.

Sitä haluaisi olla hirveen sosiaalinen, olla menossa usein, tehdä asioita ja nähdä asioita.
Muttei kuitenkaan halua. Semisti erakkona on oikeestaan hyvä olla suurimman osan ajasta.

Miksi aina haluaa enemmän kuin on? Miksi sitä enempää ei kuitenkaan tavoittele? Miksei se mitä on, riitä? Miksi kaikesta täytyy tehdä monimutkaista? Elämä. Vai laiskuus ja aikaansaamattomuus.

Tää on taas niin tätä.