Joissain ihmisissä on magneetti. Sä kävelet pois ja löydät ittesi sen sylistä taas. Siinä ei oo vikaa, ei ainakaan nyt. Mutta ei siinä järkeäkään ole. Kaikki ok, mutta ei kuitenkaan. Ette hetkeen tapaa ja sä huomaat ikävöiväsi. Et edes tajunnut, mutta ikävöit. Sitten te näätte. Se on siinä. Sen iho on koti. Se tuntu jää. Teet jatkuvia realistisia ajatusmatkoja koko kuvioon, kaikkeen siihen. Sä et näe mitään potentiaalia, et mitään jatkoa, et mitään kannattavaa. Mutta sen iho tuntuu kodilta. Sitten sä huomaat olevasi mustasukkainen näkemästäsi kuvasta tai videosta. Siinä oli joku nainen. Kaikkien joukossa, mutta se oli vieressä. Puistelet päätäs, ihan järjetöntä taas. Sä et edes ole mustasukkainen ihminen. Meet asian yli, muttet kuitenkaan. Tiedät ettei mitään ole, et ole itekään halunnut sitä mitään. Ja silti. Silti sä haluat, että sen ihmisen iho on ainoastaan sun koti. Että se tunnustaa ihan pöljiä asioita humalassa vaan sulle. Että se myöntää ne aamulla hymyillen. Se miten se kattoo sua, suoraan silmiin häpeilemättä. Se hymy. Kosketus.
Joskus toivoisin, että joku vaan löis mua tuolilla naamaan. Ehkä se selkeyttäis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti